Oliko Eliaksella hyvä kunto?

Kyläräätälin pojan perinnäistottumukset olivat siksi vakiintuneet ja hänen ruumiinrakenteensa siksi vankka, ettei viikkokausia kestävä 14-15 tunnin päivittäinen istumatyö pystynyt hänen terveyttänsä häiritsemään.

Toisaalta on muistettava, että jokaisen päivän ohjelmaan kuului liikuntaa ulkoilmassa ja reipastelua. Lönnrot järjesti elämänsä siten, että hän säännöllisesti joutui tekemään kävelymatkan, kuten Kajaanista Polvilaan ja takaisin. Toukokuusta syyskuuhun hän kävi uimassa sateista ja kylmistä välittämättä. Suosituimpana kylpypaikkana Kajaanin piirilääkärillä oli Ämmäkosken sahalaitoksen vesiryöppy. Talvisin Lönnrot säännöllisesti hiihti. Tämän ikivanhan kansallisen taidon unohtaneen Etelä-Suomen pojasta tuli heti Kajaanissa oikea hiihtointoilija.

"Miltei joka päivä olen liikkunut suksilla ensin kaupungin halki ja sitten sen ulkopuolella. Täällä ei hiihtäminen nimittäin herätä vähintä huomiota kaupungissakaan, vaikka Helsingissä ihmiset hölmöttelisivät itsensä kuoliaaksi, jos joku kaupungissa sellaiseen ryhtyisi."

Tämä taito tuli lääkäri- ja runonkeruumatkoilla useasti hyvään tarpeeseen, ja jos Kajaanin lääkäri ei ollutkaan erikoisen nopea, niin hän oli sitä sitkeämpi. Siitä mainitaan päiväkirjassa ja kirjeissä useita esimerkkejä. Huhtikuun keskivaiheilla 1835 Lönnrot hiihti kelirikossa seitsenpenikulmaisen (70 km) taipaleen Kuhmosta Repolaan. Suurretkellään 1836-37 hän joutui eräänä päivänä ponnistamaan 30 virstaa (n. 32 km) aivan umpea. Jouluksi 1846 Lönnrot hiihti Kajaanista Laukkoon 40 penikulmaisen (400 km) taipaleen viipyen matkalla vähän toista viikkoa. Viettäessään 1840-luvun lopulla pitkiä talvikuukausia Laukossa, jossa ei ollut lääkäritoimen aiheuttamia pakollisia matkoja, Kalevalan kokoonpanija hiihti huvikseen ja virkistyksekseen entistä enemmän, useasti kolmasti päivässä.

Tämän hiihtoinnostuksensa Lönnrot säilytti aivan elämänsä loppuun saakka: 77-vuotiaana hän kiittää tilaamistaan uusista hiihtosaappaista: "Kyllä niillä nyt kelpaa talvikaudet hiihdellä", ja 80-vuotiaana hän puolustelee: "En enää uskalla hiihtää kovin jyrkistä mäistä, vaikka muuten joka päivä käytänkin suksia." Omalle perheväelleen Lönnrot opetti tämän kansallisen urheilumuodon ja ystäviensä pojille Etelä-Suomeen lähetti lahjasuksia. Niin oli täällä viime vuosisadan keskivaiheilla hiihtotaito unohtunut, että ihmekaluja ei osattu käyttää, ennen kuin lahjoittaja saapui opettamaan, kuinka sukset jalkoihin kiinnitetään.

Lähde: Anttila, Aarne 1931: Elias Lönnrot - Elämä ja toiminta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 190. Osa I. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki. s.200-1.